25.12 Mopolla hurjastellen ympäri saarta

Joulupäivän aamuna Jaanan pohjelihas revähtää sängystä hypätessä ja tiesimme heti ettei aikomaamme pyöräretkeä päästäisi tänään tekemään, joten päätimme vuokrata vaihtoehtoisesti jotkut moottorisemmat kulkupelit. Jaanalla ei ollut juuri kokemusta skootterilla ajosta, mutta pikakurssin jälkeen se jo onnistui ja päästiin matkaan saariretkelle. Saaren tiet on tehty ”pihalaatoista”, niitä on rakennettu kymmeniä kilometrejä kaikkiin isompiin kyliin. Tiet on saatu ihan tasaiseksi ja niitä pitkin oli oikein hyvä ajella.

Kävimme saaren pääkaupungissa parturissa (lapsen hiusten leikkaus 1,5 dollaria) ja parturissa oli melkein tungosta, kun kaikki saaren pikkutytöt jonottivat paplareiden rullaukseen joulun kunniaksi (täällä joulua vietetään vasta joulupäivänä).

Saaressa elellään pääosin maataloudesta, kaikkialla on banaani- sekä hedelmäviljelmiä ja tiellä kulkijat saavat väistellä koko ajan isoja härkä- ja lehmälaumoja. Suurin riski skootterilla ajaessa on, että kana hyppää puskasta eteen. Kyllä täällä autojakin harvakseltaan liikkuu ja saaren läpi kulkee pari bussilinjaa, mutta yleisin kulkutapa on ratsastella hepoilla ja polkea fillareilla.

Nälän yllättäessä, kaarsimme tien varrella olevaan pikkuravintolaan. Ravintolaan kaartuvalle tielle saakka laatoitus ei yltänyt, vaan sinne kaartui pieni hiekkatie, jossa Jaana tietenkin onnistui kaatumaan skootterilla. Onneksi vauhti oli hiljainen, Dansku ehti hypätä ennen pyörän kaatumista pois kyydistä, ja pyörä kaatui Jaanan päälle, niin siihenkään ei tullut naarmuja muualle kuin etupeiliin. Täällähän ei tietenkään ole mitään vakuutuksia pyörään, joten olisimme joutuneet maksamaan korjaukset käteisellä. Varmuuden vuoksi palautimme pyörän vasta pimeän tullen ja jännitimme mitä he mahtaisivat naarmuista sanoa, mutta naarmut taitaa olla täällä niin jokapäiväinen juttu ettei kukaan sanonut niistä mitään. Jaanan kyynärpäähän ja polveen puolestaan tuli enemmänkin naarmuja, mutta onneksi oli ensiapulaukku mukana, niin saatiin putsattua ne heti  ja yhtään luuta ei sentään mennyt poikki :)

23-27.12 Feliz Navidad de Isla de Ometepe

 

Saari on iso ja meidän piti noin suurin piirtein tietää minne päin saarta aikoisimme majoitusta lähteä hakemaan, meillähän ei ollut minkäänlaisia ennakkovarauksia, vaikka meitä oli pari päivää aikaisemmin varoitettu että joulun aikaan on varmasti täyttä kaikkialla.

Saari on kahdeksikonmuotoinen ja kummallakin saarella on toimiva tulivuori

Meidän evakuointitie tulivuorenpurkauksen sattuessa

Rajanpinnasta meidät satamaan ajanut taksikuski hoiti meille vastaanottajan saaren satamaan ja ehdotti minne suuntaan meidän kannattaisi ehkä lähteä katsomaan majoitusta. Hän oli itse asunut aikaisemmin saarella kolme vuotta, joten luotimme hänen suosituksiinsa. Kärsivällisesti hänen taksikuskiystävänsä kierrätti meitä useammassakin paikassa katselemassa majoitusta ennen kuin löysimme mieleisemme Santo Domingo Playalta. Täältä ei ollut muuten mitenkään vaikeaa saada majoitusta, jokaisessa katsomassamme paikassa oli runsaasti tilaa, täällä näyttää ihmeen hiljaiselta.

Majoitumme Buena Vistaan, pienehkön perhehotellin mökkiin järven rannalle. Majoitus on yksinkertainen, mutta tykkäämme paikan ja saaren aidosta tunnelmasta verrattuna esim. Costa Ricaan, joissa kaikki on jo tuotteistettu viimeisen päälle ja maan aitous hukkunut sen mukana. Tiedämme viihtyvämme heti saarella. Täällä saa myös kunnolla espanjan harjoitusta, kun juuri kukaan ei puhu paria sanaa enempää englantia. Jaanan espanja on kuitenkin vielä niin yksinkertaista, että keskustelut paikallisten kanssa eivät yllä kovin syvälliselle tasolle, mutta päivä päivältä kieli alkaa sujua yhä paremmin.   

Asustelemme tässä mökissä järven rannalla

Näkymät meidän rannalta

Joulua vietimme omalla rannallamme. Lepäilimme koko päivän riippukiikuissa löhöillen, pelejä pelaten ja kirjoja lukien. Olimme ottaneet omat piparimme kotoa mukaan ja nyt joulufiiliksissämme söimme purkin hetkessä tyhjäksi, kuuntelimme kanneltavalta joululauluja ja nautimme lämmöstä. Täälläkin vietetään joulua, onhan täällä paljon katolilaisia, mutta ihmeeksemme emme kuule paljonkaan joululauluja (joulunakin soitetaan enemmän marenguemusiikkia). Joulukoristeita puolestaan on kaikkialla ja ihania jouluseimirakennelmia.  

Pelaamme heitä sikaa -suosikkipeliämme ja syömme pipareita

23.12 Kohti Nicaraguaa

Jätämme torstaiaamuna (23.12) hyvästit vuokra-autollemme ja lähdemme Liberiasta bussilla kohti pohjoista ja Nicaraguan raja-asemaa. Yllätykseksemme pari muutakin on ajatellut tekevänsä saman (Costa Ricassa käy paljon siirtotyöläisiä Nicaraguasta ja he haluavat luonnollisesti kotiin jouluksi) ja Costa Rican puoleisella raja-asemalla on passinleimaukseen yli tunnin jonot. Käämimme palavat siinä kuumuudessa pariinkin otteeseen, mutta onneksi vihdoin viimein pääsemme luukulle ja kävellen pois Nicaraguan puolelle.

Toisella puolella rajamuodollisuudet vievät vain hetken ja 48 dollaria vaihtaa omistajaa, sillä maahan on 12 dollarin sisäänpääsymaksu. Lisäksi rahaa vaatii poika joka opastaa meitä oikeaan jonoon tullissa ja ”myy” meille maahantulokaavakkeet (on muuten yleinen käytäntö täällä, niitä ei tahdo löytyä muualta tullista), ja vielä lisää dollarinkerääjiä löytyy tullialueen portilta, jossa taksien kyydissä olevilta asiakkailta kerätään tulliveroa dollari/matkustaja). Lipun voi kuulemma käyttää uudestaan paluumatkalla. Emme toki aio palata tätä kautta takaisin, mutta säilytämme kuitin kuitenkin varmuuden vuoksi, ehkä sen voi käyttää vaikka Hondurasin puoleisella raja-asemalla maasta poistuessamme J

Taksimatkalla Nicaraguan puolella alkoi näkyä värikkäitä taloja

Kaikkialla tien varsilla näkyi myös banaaniviljelmiä

Taksilla ajelemme reilun tunnin matkan San Jorgen satamaan, josta jatkamme kohteemme olevaan Isla de Ometepen lauttaan. Matkalla taksissa pohdimme taas uuden eteemme tulleen valuutan, nicaraguan cordoban arvoa. Onneksi valuutta on huomattavasti pienempi kuin Costa Ricassa, jossa 500 colonesia oli 1 $ ja täällä 20 cordobaa on 1 $. Meinasi tulla ongelmia tuon ymmärtämisen kanssa, kun Jaanan espanjakurssi oli sisältänyt numerot vain yhdestä sataan ja yhtäkkiä pitikin osata käsitellä tuhansia, kymmeniä tuhansia ja satojatuhansia :)

21-23.12 Playa Tamarindo – kilpikonnia ja surffausta

Vietettyämme Samarassa pari päivää ihanalla rannalla, päätimme vielä suunnistaa toiseen Tyynen meren rantakohteeseen, Playa Tamarindoon (tamarindo=kilpikonna) joka oli parin tunnin ajomatkan päässä. Matkalle sinne törmäsimme maailman eksoottisimpaan Burger Kingiin. Ihan totta, hampurilaisravintolan keittiö oli rakennettu bussiin ja sen eteen oli rakennettu ihan rantabaarin näköinen katos pöytineen ja tuolineen. Emme olleet ihan varmoja oliko tämä brändin mukainen rakennelma, mutta pakkohan se oli käydä testaamassa ja tulimme lopputulokseen, että Whopperit maistuivat ihan samanlaisille kuin missä muussa Burger Kingissä tahansa J

Tamarindossa majoituimme hauskaan hotellintapaiseen, jossa huoneemme vessaan mentiin ”saluunaovista”. Aika hauskat olivat ja viehättivät kovasti jälkikasvuamme rämppäämään niitä jatkuvasti.

Pojat pötköllään 

Hotellin paras puoli oli kuitenkin sen sijainti, suoraan rannalla. Jaana nautti suunnattomasti aamuisin juoksulenkeistä avojaloin pitkällä rantaviivalla ja pojat jaksoivat uida meressä ikuisuuden. Lisäksi keräsimme rannalta kilokaupalla todella hienoja, isoja simpukoita, joita nousuvesi oli yön aikana tuonut tullessaan.

Muutoin Tamarindo on surffareiden paratiisi. Kaikkialla on tarjolla edullisia surffitunteja ja itse kylä on täynnä surffikansaa, jenkkejä lähinnä. Se tuo tietenkin mukanaan paljon baareja, kauppoja ja kalliit hinnat. Jenkithän eivät tunnetusti ole kovinkaan hyviä tinkimään, joten se nostaa monien asioiden hinnat täällä pilviin, tänne tarvittaisiin lisää saksalaisia, niin hinnat olisivat heti kohtuullisemmalla tasolla. 20 vuotta sitten tässä paikassa asui muutamia kalastajaperheitä ja rannat olivat täynnä munimaan tulleita kilpikonnia. Nyt kilpikonnat ovat joutuneet pakenemaan yhä kaukaisemmille rannoille, mutta onneksi niitä on alettu suojelemaan ja ne ovat taas lisääntymään päin.

Surffitunteja tarjolla n. 30 $/h

19-21.12 Samara - Costa Rican kaunein ranta

Vuorilta selvittyämme päätimme suunnata kohti lämpimämpiä seutuja, joten suunnistimme kohti Tyynen valtameren rannikkoa, jossa kuulemma pitäisi olla kuumaan ja kuivaa. Ensimmäisenä päätimme käydä katsastamassa Samaran, jota kehutaan Costa Rican paratiisirannaksi, eikä turhaan.

Samara on aika pieni paikka, vain yksi pieni pääkatu eikö paljon muuta kuin upea ranta palmuineen ja valkoista hiekkaa, mutta mitäpä enempää sitä voisi toivoakaan. Meille löytyi sieltä pikkuruinen hotelli ja kylällä oli jopa yksi sukellusoperaattori, joten Jaana pääsi pitkästä aikaa sukeltamaan. Tämä ei kuitenkaan ole mikään varsinainen sukellusparatiisi, mutta näin silti rauskuja (isojakin), värikkäitä kaloja ja paljon hummereita. Jonkin verran näkyi myös koralleja, muttei tätä voi verrata Thaimaan värikkäisiin pehmytkorallialueisiin. Oli kuitenkin kivaa sukeltaa pitkästä aikaan ja päästä ”leijumaan” veteen virran vietäväksi, nautin koko rahan edestä, vaikka sukeltaminen täällä on aika kallista, 100 dollaria kaksi sukellusta.

Illalla lähdimme täyden kuun aikaan bongaamaan rannalle munimaan tulevia kilpikonnia, kun saimme vinkin hotellin respasta, että kilppareita saattaisi näkyä hyvin täyden kuun aikaan. Sonnustaudumme retkelle taskulampuin sekä kameroin ja varauduimme odottelemaan. Ranta oli kaukainen ranta luonnonsuojelualueella, jouduimme mm. ajamaan sinne joen yli, joka oli hauska ylimääräinen ohjelmanumero lapsille. Sinne joelle oli muuten juuttunut mutaan pari tavallisella henkilöautolla jokea ylittämään yrittänyttä autoa, mutta me pääsimme maasturillamme yli ilman sen suurempia ongelmia. Kilppariranta oli hienoa mustaa hiekkaa ja päivisin tietenkin aivan liian kuuma kävellä avojaloin, joten siksi ihmiset eivät siellä viihdy, mutta se on mitä oivallisin paikka hautuville munille. Lämpöä riittää taatusti hautomaan ne valmiiksi. Me etsiskelimme kilppareita parin tunnin ajan rannalta ja pimeäkin siinä jo ehti tulla, mutta emme onnistuneet näkemään niistä jälkeäkään. Hotellissa pohdimme jälkeenpäin, että ehkäpä puolenyön aikaan olleella kuunpimennyksellä oli osuutta asiaan.

Täällä Samarassa tapahtui myös melko outo juttu. Kohtasimme rannalla suomalaisen, kuopiolaisen Tokoin pariskunnan, jonka olimme tavanneet viime vuoden joululomallamme Kiinan Hainanissa. Me olimme vuokranneet sieltä asunnon suomalaiselta mieheltä ja luovutimme asunnon lähtiessämme Tokoin perheelle. Ja nyt sitten kohtaamme ihan sattumalta ensin edes toisiamme tunnistamatta täällä Costa Ricassa, Maailma on sentään aika pieni! Vaihdoimme yhteystietoja ja he kertoivat aikovansa viettää ensi vuoden joulun ajan Kuopiossa, joten ehkäpä me matkustamme ensi vuonna sitten vaikka Tahkolle, niin voidaan törmätä vahingossa esim. Kuopion torilla J.

17-19.12 Monteverden pilvisademetsät

Matka Monteverdelle, varsinkin viimeiset 30 km, hämäränkin jo hiipiessä, oli aika kuoppaista ja hidasta menoa. Nousimme noin 2000 metriin, mutta ilma pysyi silti yllättävän lämpimänä (yli + 20).  Ihmettelimme kuinka isot rekat ja vanhahkot bussit oikein pääsivät kipuamaa rinteitä, mutta heillä lienee omat kikkansa siihen.

Monteverdelle tullaan ihailemaan pilvisademetsiä, jotka ovat ainoat laatuaan maailmassa. Sademetsät sijaitsevat niin korkealla, että ovat suurimmat osan ajasta verhoutuneena mystiseen pilviverhoon ja alueella sataa paljon ja usein. Sade on tiheää tihkua, vähän niin kuin suihkepullosta suihkuttaisi, ja siksi täällä kuuluukin kaikkiin retkiin vakiovarusteena sadetakit. Meillä oli onnea säiden suhteen Monteverdellä, jossa ei satanut koko siellä olomme aikana, muta sitten sitäkin enemmän vesitihkua riitti Arsenalilla, joka myös kuuluu pilvisademetsävyöhykkeeseen, vaikka sijaitseekin hieman alempana (noin 1600 metrissä).

Monteverdellä kaikki menevät siis sademetsiin kävelemään. Valmiita reittejä on runsaasti tarjolla ja mekin vaeltelimme Monteverden biologiakeskuksen pari reittiä. Reiteille on pääsymaksut, joo ihan oikeasti metsään pääsee vain vartiokoppien ohi, joka on tietenkin ihan outo ajatus suomalaiselle joka miehen oikeuksineen. Reitit on hyvin opastettuja ja niihin saa kartat mukaan, eksymisen vaaraa ei ole. Lisäksi metsässä pyörii sen verran ihmisiä ettei sinne pääse piiloutumaan vaikka haluisikin, kohtasimme siellä jopa pari suomalaista. Tykkäsimme kuitenkin käyskennellä kaunista metsää ihaillen ja outoja eläinten ääniä kuunnellen. Nämä paikat ovat varsinkin lintubongareiden toiveunia. Mekin näimme maailmassa harvinaisen quetsalin, kun pari paikalle pysähtynyttä tuijottelivat sitä hartaana, yksin emme olisi sitä huomannut. Tässä vaiheessa kameran 20-kertainen zoomi tuntui ihan mitättömältä, kuten muutenkin luontoa kuvatessa täällä. Eilen onnistuimme näkemää läheltä myös ison, keltanokkaisen Tukaanin, joka istui matkamme varrella olevan ravintolan puussa. Tukaanin näkeminen oli ollut Jaanan toivelistalla ja eipä olisi voinut olla onnellisempi olo sen nähtyään, se on niin kaunis ja antoi meidän katsella itseään kauan läheltä.

Tukaani ruokailupaikkamme viereisessä puussa

Monteverden sademetsien keskellä viljellään myös Costa Rican yleisimmin viljeltyä tuotetta, kahvia. Emmehän voisi vierailla yhdessä maailman suurimmassa kahvintuottajamaassa käymättä kahviplantaasilla tutustumassa kahvin viljelyn sekä tuotannon saloihin. Tuotantoprosessi oli hämmästyttävän pitkä ja ihmettelemme yhä, että kahvi on niinkin halpaa siihen verrattuna, miten paljon se vaatii manuaalityötä sekä monenlaisia tuotantovaiheita. Täällä Costa Ricassa kahvi on Teron mielestä vahvaa ja todella hyvää, Jaananhan ei kahvia juo muuta kuin hotshoteissaJ Lapsetkin kuulemma saavat kahvia täällä jo vaippaikäisestä saakka, joten hekin ovat siitä yhtä riippuvaisia ennen pitkää kuin aikuisetkin. Pari pakettia kahvia täältä voi olla tulossa tuliaisina, jos vain saadaan rinkassa tulemaan….

Osa kahvista kypsyy keltaiseksi osa punaiseksi lajista riippuen

17.12 Vaijereilla pitkin viidakkoa

Canopy zip, kuten täällä nimitetään noita viidakkoon rakennettuja vaijeriseikkailuratoja, on tarjolla monessakin paikassa, mutta me päätimme valita sen hurjimman ja pisimmän radan, kun kerran tänne saakka oltiin tultu niitä kokeilemaan. Tämä oli siis ollut yksi isoista unelmistamme. Sattumoisin meidän Arsenalin hotellimme omisti juuri tuon radan, joten meillä oli heti alkuun ”kotikenttäetu”. Ostimme kokonaispaketin, johon kuului parin tunnin vaijeriliun lisäksi puolen tunnin hieronta (täältä saa edullisia combopaketteja usemmankinlaisille aktiviteeteille ja ne on aina kannattavampia ostaa pakettina).

Tero liitää 80 km/h                Dansku tulossa väiasemalle

Me lähdimme kahden opaspojan kanssa viidakkoon pienen aiheeseen briiffauksen jälkeen ja olisipa ollut kiva tietää paljon pulssi oli eka laskulle lähtiessä. Aloitimme siis nousemalla puun ympärille rakennetulle tasanteelle (olimme nyt korkealla vuorella ja korkealla puussa), kiinnitimme valjaamme vaijeriin, nostimme toisen kätemme ylävaijerille (meillä oli siinä kädessä nahkahanska, jolla pääsee tarvittaessa jarruttamaan) toisella kädellä pidimme valjaista kiinni, heittäydyimme painomme varaan rennosti istumaan, ristimme jalkamme ja niin opas tökkäsi meidät vuorotellen liikkeelle.

             Jaana nauttii maisemista    Miksulla menee lujaa pää alaspäin

VUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUhhhhhhhh! Huisin hauskaa, ulvoimme ihastuksesta aina päästessämme liikkeelle ja lasten mielestä tämä oli kaikkein hauskinta mitä he ovat tähän astisessa elämässään kokeneet. Oppaat olivat ammattitaitoisia, toinen heistä oli kiertänyt radan noin 7 000 kertaa kahdeksan vuoden aikana ja välillä he innostuivat roikkumaan pää alaspäin vaijerissa, joka meistä näytti aika hurjalta 100 metrin korkeudessa. Kaiken kaikkiaan rataa kuului kahdeksan laskua, toiset olivat pidempiä, toiset taas jyrkempiä ja viimeinen toi meidät perille alas laaksoon. Kaiken tämän jännityksen päätteeksi tuntui ihanalta päästä ylelliseen puolen tunnin hierontaan upeassa spa rakennuksessa kaikkien kukkien ja rauhallisen musiikin keskelle. Käsittelyn jälkeen ei olisi voinut olla rennompi olo jatkaa matkaa kohti seuraavaa kohdettamme Monteverdeä.

16-17.12 Auto alle ja tulivuorelle

Päivän levättyämme, vuokrasimme maasturin alle ja lähdimme liikenteeseen. Automme on Toyota RAW4 ja sen hinta viikoksi täysin vakuutuksin on 680 €, eli ei mitään ihan halpaa, kuten ei muukaan hintataso täällä Costa Ricassa. Kaikki turisteille tehty maksaa paljon maan yleiseen hintatasoon nähden, mutta tarjolla olevat palvelut kyllä pelaavat viimeisen päälle ja hotellit ovat aika hienoja. Kaikkea tasoa on tietenkin tarjolla, mutta me olemme ”sortuneet” näin aluksi aika hyvätasoisiin hotelleihin, joissa on ollut kunnon uima-altaat, spat, kuntoiluhuoneet ja kunnon aamiaiset. Hotellit ovat olleet noin 100 euron hintaluokkaa/yö, mutta onhan se neljälle hengelle ja aamiaiset sekä verot ovat kuuluneet hintaan (täällä nuo verot voivat tehdä yllättävän paljon lisää hintaan, jos ei muista huomioida niitä, sama juttu ruokaillessa, retkiä ostaessa jne.).

Vuokra-autollamme suunnistumme tälläisten kylttien varassa vuoristossa

Ensimmäisenä kohteenamme suunnistamme Arsenalin tulivuorialueelle. Highway 1:ltä, joka kulkee halki Väli-Amerikan, poiketessamme pienemmille kyläteille, kiitämme monta kertaa itseämme, että valitsimme nelivetoauton alle. Seuraavina päivinä sukeltaessamme vielä syvemmälle vuoristoon, muulla kulkuneuvolla eteneminen olisikin ollut jo mahdotonta.

Arsenalin tulivuori on elävä tulivuori, joka syöksee sisuksistaan laavaa jatkuvasti. Ihan kraaterin viereen ei siis pääse katsomaan, mutta kunnioitettavan välimatkan päästä sitä voi huoletta katsella. Lähemmäksi mennessä se pitää myös melkoista jyrinää, kun isoja laavakiviä kolisee sen sisuksista vuoren rinteille. Meillä oli suora näkymä vuorelle hotellialueen mökkimme ikkunasta, mutta niin kuin valtaosina vuoden päivistä, tulivuori oli verhoutunut mystiseen pilviverhoon ja me emme näe illalla punaista laavaa virtaavan tulivuoren rinteitä pitkin. Dansku varsinkin oli varsin harmistunut, kun hänen odottamaansa ”ilotulitusta” ei näyttänyt tulevan ja hän nousi välillä yölläkin sängystä katsomaan, josko pilviverho olisi jo väistynyt sivuun. Täällä nuo ilmat ovat aika oikukkaat ja vaikeat laisinkaan ennustaa, paikalliset sanovat elävänsä parin tunnin säteellä sään suhteen. Aamulla herätessämme pilvet alkavat onneksemme väistyä vuoren edestä ja se putkahtaa suurelta osin näkyviimme. Ihastelemme sitä niin, että unohdamme näpsiä kuvia kun se näkyi kaikkein terävimmillään. No ei se mitään, se on joka tapauksessa tallentunut ikuisesti muistikuviimme.

Rikkipitoinen luonnonvesiallas

Arsenalin alueelle tullaan tulivuoren katselun lisäksi kylpemään tulivuorten lämmittämiin kuumavesialtaisiin. Meidänkin hotellialueella oli tarjolla kymmenkunta allasta, joissa oli erilämpöistä rikkipitoista vettä (Jaana huomasi muuten seuraavana aamua, että rikkipitoinen vesi oli liottanut kynsilakat varpaista), joka on kuulemma hyväksi iholle ja sielulle. Lilluimme altaissa useammankin tunnin ja oli ihanaa mennä aina vain kuumempaan ja kuumempaan altaaseen kylpemään. Allasalue oli rakennettu nätisti laavakivistä rehevän viidakon keskelle. Mukavan tunnelmallista oli kellotella altaassa ja kuunnella illan pidetessä viidakon ääniä. Villi mielikuvitus alkoi jo tehdä tepposiaan tässä vaiheessa ja lopulta meidän oli pakko siirtyä hotellihuoneeseen, kun ”näimme” ehkä jo kaikenlaisia viidakon varjoissa. Matkalla altailta mökkimme (matka ei todellakaan ollut pitkä) ehdimme törmätä jo kolmeen isohkoon, noin 20 cm, sammakkoon. Emme siis kuvitelleet turhaan, täällähän useimmat sammakkolajit ovat myrkyllisiä, mutta eivät kyllä mitenkään vihamielisiä ihmisiä kohtaan.

14.12 Saavumme Väli-Amerikkaan

Tico tico Costa Ricasta (costaricalaiset muuten kutsuvat itseään ticoiksi), jonne saavuimme myöhään tiistaiyönä ilman sen suurempia kommelluksia. USAn maahantulomuodollisuuksistakin välilaskulla selvittiin ihan kiitettävästi, kun Jaanakin viimein älysi biotunnisteita otettaessa laittaa sormet yhteen eikä haralleen J Lapset olivat kyllä vähän pettyneitä, kun heiltä ei otettu sormenjälkiä ollenkaan.

Täällä Väli-Amerikassa kello on kahdeksan tuntia vähemmän kuin Suomessa, joten kun kömmimme 22 tunnin lentojen jälkeen sänkyyn San Josessa klo 22.30, niin oikea biologinen kellomme oli jo aamussa. Siitä huolimatta uni maittoi ja nukuimme ”iltapäivään” saakka ja silti olimme täällä ensimmäisinä odottamassa hotellin aamupalaa klo 7.  Kehon kellon vaihtuminen tapahtuu yllättävän hitaasti, ja edelleen useamman päivän jälkeen meitä nukuttaa aikaisin iltaisin ja aamuisin olemme ylhäällä jo kukon laulun aikaan. Aamuvirkulle Jaanalle tämä on tietenkin vielä haasteellisempaa, välillä on tullut herättyä jo esim. yhdeltä.