Nukuttuamme hyvin tulivuorikiipeilyn jälkeisen yön (12 h), päätimme aamulla lähteä jatkamaan matkaa. Ahtauduimme rinkkoinemme paikallisbussiin, joka vei meidät saaren pääkaupunkiin Moyagolpaan. Niin, sananmukaisesti todellakin ahtauduimme bussiin, se oli jo oikeasti ihan täynnä kun me siihen astuimme, pääsimme seisomaan 20 – 30 muun kanssa käytävälle, ja joka pysähdyksellä bussiin änkesi lisää porukkaa. Eihän siinä mitään, jos sisään olisi tullut vain ihmisiä, mutta heillä oli kaikenlaista muutakin mukanaan, kuten pari säkkiä sementtiä, banaaniterttuja (siis sellaisia isoja juuri puusta poimittuja), jättimaitotonkka, iso läjä muovituoleja, fillari jne, Puuttui vain, että mukaan olisi otettu vielä kanoja ja sikojakin J.
Selvisimme kuitenkin päämäärään, parinkymmenen kilometrin matka yhdellä bussinvaihdolla kesti noin puolitoistatuntia. Joten ei kannata valittaa, vaikka Helsingin busseillakin joskus kestää tai junat vähän lumisateiden takia myöhästelee.
Eksoottisten bussimatkojen osuus tämän päivän osalta ei ollut kuitenkaan vielä ohi. Mantereelle päästyämme (menimme muuten jälleen tunnin kestävän lauttamatkan saareen Che Guevara lautalla:) jatkoimme matkaan Managuaan, Nicaraguan pääkaupunkiin, paikallisbussilla. Sinne kulki valtakunnan highway ykkönen, joka on kyllä tienä on ihan ok, mutta busseissa olisi vielä parantamisen varaa. Täällä nimittäin kaikki vanhat amerikkalaiset koulubussit saavat uuden elämän. Meidänkin, jälleen kerran täpötäysi bussi vaivoin pääsi ylämäet ylös. Tuntu, että moottori veteli viimeisiään ja kohta mennään työntämään, mutta kyllä se omalla hitaalla tahdillaan aina loppujen lopuksi saavutti huipun.
Bussi oli siis jälleen kerran täpötäynnä. Lähtiessämme toisessa bussissa (just siinä, jossa me juuri istuimme tyytyväisinä saatuamme paikat) ilmeni jotain vikaa ja he yhdistävät näin ollen kahden bussin väen yhteen bussiin. Hyvin saivat tuupattua kolme ihmistä kapeahkolle penkeille ja loput käytävälle. Meistä vain Jaana sai paikan (Dansku sylissä) ja loput seisoivat ensimmäisen tunnin ajan. Sievät paikallistytöt (siis vähän isommat tytöt) olisivat ottaneet mielellään poikiamme polvelleen, mutta ressukat eivät vielä ymmärtäneet osakseen kohdannutta onnea, ja jättivät tilaisuuden käyttämättä. Ihmeellisintä meidän mielestä tässä täpötäydessä bussissa oli myös, että aina pysähdyttyämme, sinne tunki pari välipalan myyjää tai rahanvaihtajaa mukaan, ja he hyppivät täpötäysien eväsvatiensa kanssa ihmisten ja käytävillä olevien tavaroiden yli/läpi bussin päästä päähän. Ilmeisesti tämä on kuitenkin ihan normaalia täällä, kun kukaan muu meidän lisäksi ei sitä ihmetellyt.
Jatkettuamme seuraavana päivänä Managuasta El Salvadoriin kansainvälisellä turistibussilla, se tuntui luksukselta ilmastointeineen ja omine paikkanumeroineen. Ajoimme läpi Hondurasin, useamman tullinkin ohi (jotka veivät oman aikansa) ja vietimme bussissa koko päivän. Täällä bussit turvallisuussyistä kulkevat vain valoisaan aikaan, joten bussimme lähti aamulla klo 5 ja olimme perillä San Salvadorissa, pääkaupungissa, kahdentoista tunnin päästä.
Turistiluokan bussissa oli hyvä palvelu, matkanjohtja hoiti meidät suoraan rajojen yli keräämällä passit ja leimautamalla ne tullissa. Aina ei tarvinnut olla edes näyttämässä namaa:)
Matkan varrelta Hondurasista
Tämä viehättävän näköinen kyltti toivotti meidät tervetulleeksi San Salvadoriin sen rajalla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti